Utu utu utu - saleista niityille

Tiesitkö, että laulu on yksi tärkeimmistä ja vanhimmista kommunikaation muodoista, tutkimusten mukaan ihminen lauloi jo ennen kuin osasi puhuakaan. Meillä ihmisillä on sisäänrakennettu, vaistomainen kyky ymmärtää laulamisen viestejä ja merkityksiä. Laulu on ollut osa suomalaista arkea vuosituhansien ajan, laulua on käytetty niin työssä kuin vapaa-ajan huvinakin, lauluja on riittänyt loitsuista karjan kutsuihin. 

Uskonpuhdistuksen aikaan laulaminen siirtyi niityiltä ja pirteistä saleihin. Virsien laulamisesta tuli osa sosiaalista kanssakäymistä ja laulu alkoi irtautua normaaleista arjen rutiineista. Nykyihmisellä harvemmin on kokemusta laulusta arjen piristäjänä (juovuspäissään lauleskelua ei nyt lasketa) tai työn siivittäjänä - kuorossa laulamisen hyvinvointivaikutukset tunnetaan, mutta kuinka moni kuorolaisista lauleskee itsekseen omalla ajallaan ja nauttii omasta äänestään?

Miten useilla meistä on kokemus laulamisesta koulun kevätjuhlassa tai kirkossa, sävellaji tuntuu korkealta ja ääni tuntuu kuristuvan kurkkuun. Itse lauloin kapinamielellä virret oktaavia alempaa silloin kuin pystyin, ääni tuntui jäävän aina puolitiehen, joko kiristävän korkealle tai mörisevän matalalle. Kun oma ääni soi tummana alttona on vaikea mukautua korkeiden äänien kuoroon. Tulee väkisinkin ulkopuolinen olo.

Meidänkin kansanperintöömme kuuluvat improvisaatio, heittäytyminen ja koko tunteiden kirjon ilmaisu laulaen. Meilläkin on itketty ja laulettu, tanssittu ja laulettu, jaettu sydämen salaisuuksia ja tehty työtä laulaen.

Suuri oli ihmetys ja helpotus kun osallistuin amerikan aikoina baptistijumalanpalvelukseen, jossa jokainen paikallaolija lauloi omalta korkeudeltaan, omassa äänessään. Virsikirjaan oli kirjattu toiset ja kolmannet äänet joka virteen, mutta eipä se ollut niin noko nuukaa, otettiin kiinni mistä saatiin ja mikä hyvältä tuntui ja annettiin mennä koko salin voimin. Ei ollut tullut mieleen, että kirkossakin voisi nauttia laulamisesta täysin palkein ja vielä liikkua kun alkaa liikuttaa.

Täällä meillä harjoitellaan, varmistellaan ja suoritetaan varsinkin kun puhutaan moniäänisestä laulamisesta tai esiintymisestä. Unohdetaan, että meidänkin kansanperintöömme kuuluvat improvisaatio, heittäytyminen ja koko tunteiden kirjon ilmaisu laulaen. Meilläkin on itketty ja laulettu, tanssittu ja laulettu, jaettu sydämen salaisuuksia ja tehty työtä laulaen.

Kuinka erilaiselta ääni tuntuukaan nuotiolla tai tyynellä rannalla.

Miten hienosti isosetäni ääni kaikui pellon laitaa kun hän iltaisin kutsui lehmiä lypsylle.

Kuinka syvään liikuttavat vanhat, tutut laulut kun niitä yhdessä lauletaan.

Ennen vanhaan musiikin taitajat olivat arvossaan, uskottiin, että he olivat saaneet taitonsa haltijoilta ja tontuilta. Mutta laulaa voi kuka vaan. Emmehän me pysy paikallaankaan vain siksi, ettemme osaisi liikkua kauniisti. Ei liike edellytä tanssitaitoa. Miksi laulaminen sitten edellyttäisi musiikillista koulutusta?

Kun tuomme laulun takaisin saleista pirtteihin ja niityille, olkkareihin ja keittiöihin, palautamme samalla vanhaa perintöämme, vahvistamme omaa olemistamme. Luonnossa mieli rauhoittuu ja kehon tuntemukset vahvistuvat, samalla laulu ja äänikin kehollistuvat ja johdattavat arkeen virtaa, joka meissä jokaisessa on jo sisään rakennettuna.

Luontolaulu etsii ja löytää unohdettuja reittejä ilmaisun, kehon ja hyvinvoinnin väleillä.